Mä kuulun vähemmistöön. Ihan oikeasti. Kaikki elämälliset luulee että meitä on paljon, mutta meitä ei oikeastaan ole kuin kourallinen. Tai mistä minä tiedän.. meikäläiset ei varmaankaan itsestään ilmoittele.

Puhun elämättömistä. Meistä, jotka heräävät uuteen aamunkoittoon internetselaimen avautuessa. Silmät aukenevat, unenpöpperyys katoaa, IRC käynnistyy. WoW käynnistyy. Pikaviestiohjelmat käynnistyvät. Sosiaalinen kanssakäynti joka ei sitä sanan varsinaisessa merkityksessä (?) ole pikkuhiljalleen alkaa.

Silti, kuulun vähemmistöön. Tavisten mieliin on kyteytynyt stereotypia, jonka mukaan kaikki wowittajat, irkkaajat jne vääriä harrastuksia omaavat ihmiset eivät omista elämää.

Tämä on väärin: veikkaan olevani ainoa WoW-killassa joka on oikeasti kunnon no-lifettäjä. Muilla on tyttöystävää, työpaikkaa, baari-iltoja jne kaikkea "normaalia" sosiaalista elämää. Ihan tosi.

Mutta mä, mä olen aidosti elämättömyyden ytimessä. Ja mä hyväksyn sen, mä tiedostan sen. Vastaan en halua enkä aio taistella - se, että sosiaaliset normit jotain sanoo.. no ne voi vaikka painua vittuun.

Kliseitä: mulla ei ole mitään kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen, paitsi nyt ehkä satunnainen treffi-ilmojen tsekkailu netissä. Se ei tuota tulosta.

Mä en osaa smalltalkata, mutta kuuluuko se suomalaiseen kulttuuriin? Mä oon kai sellanen introvertti tjsp, en mä osaa sosiaalisoida ufojen ihmisten kanssa - mieluummin kehittelen siistejä juttuja pään sisällä.

Mutta muut.. ne urheilee, ne sosiaalisoi. Ne ajaa autoilla. Ne kuuntelee vapaaehtoisesti Kiss FM:ää, NRJ:tä tai jopa sitä suurinta saatanaa - Radio Novaa.

Jotkut hullut kertovat omista asioistaan netissä, oikealla nimellään.

Ei urheilu mun juttu koskaan ollut, kukaan ei kannustanut liikkumaan. Ei koulussa, ei kotona. BMI-indeksi 33, mahtavaa.

Joskus mä opiskelin. Oliko mulla silloin elämä? Me käytiin IRL-kavereiden kanssa dokaamassa, pelaamassa bilistä, pelattiin WoWiakin yhdessä. Me mentiin koulussa kahville porukalla ja höristiin omia sisäpiirin juttuja. Nyt kaikki - myös minäkin - olemme valmistuneet. Jokainen eri puolilla Suomea, porukalla mestoille lähteminen alkaa olla aika kortilla.

Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka. Aikanaan oli määränpää: valmistua ja muuttaa kotipaikkakunnalle. Saavutin molemmat. Matkaa ei enää ole. Kellumista eteenpäin, pelkkää tasaista ja harmaata aivokäyräviivaa eteenpäin. Se perinteinen, suun käyttä toimitettava kanssakäynti koostuu lähinnä siitä kun vierailee sukulaisten luona tai kiittää kassaneitiä.

Mut jos kaverit pyytää ulos niin kyllä mä lähden. Ja lähdinkin, mutta ei sitä enää tässä iässä siitä känniördäämisestä jaksa innostua niin paljoa kuin nuorempana. Edistystä? Tylsistymistä? Varmaan molempia. Joka tapauksessa, ei sen kylmän ja kuohuvan tuopin kutsua voi loppupeleissä vastustaa.

Netissä argumentoidaan joskus lauseella "hanki elämä". Olen aina miettinyt, että miksi ko. lauseen ulostajaa edes kiinnostaa? Mitä helvetin väliä sillä on jos joku tuntematon ei omista elämää? Mä en ihan oikeasti tajua. Ironista kyllä, kukaan ei tähän mennessä ole tuota korttia mun naamalle viskannut.

Tosin en kyllä tätä elämättömyyttä sen kummemmin jaksa mainostaa - paitsi täällä, anonyymiyden mekassa jossa kuka tahansa voi olla mitä tahansa.

Internetissä voi huutaa tähän tyhjyyteen joka on täynnä ykkösiä ja nollia. Ei tätä kukaan kuule, mutta jääköön tämäkin kirjoitus maailmanhistoriaan, sinne kirjojen syvimmälle pohjalle. Lisää satunnaisuutta, kansa vaatii.